tiistai 2. kesäkuuta 2015

Rautatienpuistossa on sittenkin elämää... I'm back!


Edellisestä postauksesta ei ole päässyt vierähtämään kuin vuoden päivät!! Pahoittelut siitä :(
Blogin kirjoittaminen jäi kaiken muuttohässäkän keskellä ja sen jälkeen kynnys aloittamiseen kasvoi ja kasvoi, kunnes nyt vasta tuntuu, että kirjoittamiseen on taas aikaa ja ehkä myös enemmän sanottavaa ja kuvattavaa.
Olemme nyt nähneet Rautatienpuiston kaikki neljä vuodenaikaa ja rakastan jokaista niistä!
Ehkä kuitenkin kaikkein eniten loppukevättä ja tätä ihan alkukesän aikaa, jolloin luonto on vielä heräilemässä, elämä siirtyy entistä enemmän ulos puutarhaan eikä ole vielä liian lämmintä.
Mikään ei voita omalla terassilla, luumupuiden kukkiessa, aamuauringossa nautittua lattea!


Pikku-hiljaa alan kotiutumaan uuteen kotikaupunkiimme Riihimäkeen, vaikka alussa moneen asiaan oli totuttelemista.Vaikka olemme vain n. 60km:n päässä stadista, elämänrytmi on täällä ihan toisenlainen.
Sen huomaa erityisesti liikenteessä, jossa kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään!?Itsekin on pitänyt opetella hieman verkkaisempi ajotapa ja asenne elämään, eikä se tunnu ollenkaan huonolta. Jalankulkijoille annetaan suojatiellä lähes aina tietä, joka oli alkuun tosi outoa.

Ruokakaupoissa kassat lähes poikkeuksetta alkavat juttelemaan ja esim. rautakaupoissa saa ihan oikeasti palvelua pyytämättäkin! Naapurit ovat kaikki mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä ja kaikki tuntuvat pitävän omista vanhoista taloistaan ja pihoistaan hyvää huolta.



Ensimmäisinä kuukausina tuntui kieltämättä oudolta ja ehkä vähän pelottavaltakin asua kaupungissa, jossa ei tuntenut ketään. Talvella kaikki ryömivät omiin koloihinsa ja tuntui välillä, että koko kaupungissa ei ole ristinsielua. Kevät ja kesä on saanut ihmiset enemmän liikkeelle ja ulos pihoille, ja on mukavaa kun ympärillä on vilinää. Nykyisin tuttuja näkee jo lähes joka kauppareissulla ja tuo vähän ahdistava tunne on kaikonnut.

Täällä Rautatienpuistossa asustelemme aikas keskeisellä paikalla ja talomme ohi kulkee paljon työ-ja koulumatkalaisia rautatieasemalle ja takaisin. Moni pysähtyy juttelemaan tai ainakin moikkaa ohi mennessään. Pihassamme seisoo mieheni kesäauto, "huliviliksi" ristitty punainen pyhimys-Volvo, joka herättää uteliaisuutta ja saa varsinkin vanhemmat ihmiset tulemaan muistelemaan menneitä.

     


Olen tehnyt hyvillä keleillä purkuhommia myös ulkona pihallamme ja sekin on saanut monet uteliaat tulemaan juttelemaan verhoilusta, talostamme ja sen historiasta ym. Moni on kertonut joko itse tai jonkun tutun asuneen talossamme. Tässähän on ollut ennen neljä asuntoa, paritaloksi se muutettiin 1990-luvulla. Yläkertaan mennessä tuosta "kerrostaloajasta" on muistona ovinumero oven päällä.

Verstaani on talomme kellarissa, jonne vie melko kapea käytävä, joka hieman hankaloittaa verhoilutoimintaani. Koko perhe hyppiikin aina riemusta, kun työstettävänä on iso sohvakalusto, joka ei millään mahdu työhuoneeseeni. Verhoilu tapahtuu silloin ruokailuhuoneessamme ja langanpätkiä, niittejä ja työkaluja on ympäri kämppää... Hyvä puoli siinä on se, että hommat tulee tehtyä   mahdollisimman ripeässä tahdissa kotirauhan palauttamiseksi.

Tänään kävin ostamassa kahden hengen riippumaton ja odotan malttamattomana miestäni töistä kotiin, että saamme sen kiinnitettyä pihamme lehmuksiin ja pääsemme köllimään ilta-aurinkoon <3

Onpa kivaa taas palata blogin pariin ja kirjoittaa;
lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, että seuraava postaus tulee ihan lähipäivinä!

Hanna




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti